Sivut

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Miten kertoa lapselle pääsiäisestä?

Tämän pääsiäisen osalta vinkki tulee myöhässä, mutta toivottavasti joku muistaa tämän myös ensi vuonna: 

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa. 2017. Karisto. 



Kun tarkastellaan kristillisiä juhlapyhiä, pääsiäisen sanoma on julmin ja sitä on vaikea selittää lapselle. Miten kertoa pienelle lapselle oikeudenkäynnistä, ruoskimisesta ja raa'asta telotuksesta? Pääsiäissunnuntain ilosanomaa ei voi kertoa ilman pitkäperjantain kärsimystä. Kärsimys ja ilo ovat pääsiäisenä yhtä ja läsnä. Pääsiäisen sanoma on yksinkertaistettunakin abstrakti ja monimutkainen, lapsen käsityskyvyn ulottumattomissa.    

Pääsiäisen alla päätimme mieheni kanssa ettemme kerro vielä tyttärellemme pääsiäisen kristillisestä merkityksestä. Ei hän sitä vielä ymmärrä. Mutta rairuohon kylväminen, virpomisoksien poimiminen ja koristelu, virpominen ja pääsiäismunien piilottaminen ja syöminen vaativat selityksiä.  Äiti mikä tämä on? Miksi?

Niin. Miksi? En minäkään tiedä. Näin on vain aina tehty. 




Pääsiäisen alla löysin kirjastoautosta Anneli Kannon uusimman lastenkirjan: Vilma Virtanen virpomassa. Tartuin siihen, vaikka tiesin, että se on vielä liian vaikea ja pitkä tyttärelleni. Olin oikeassa. Hän ei jaksanut vielä keskittyä polveilevaan tarinaan ja monimutkaisiin piirroskuviin, vaikka kirjan kaunis kuvitus hiveli ainakin tämän äidin visuaalista silmää. (Kirjan kuvitus oli Minttu-kirjojen ja animen rakkauslapsi! 80-luvun loppupuolella syntyneelle se oli iso juttu! :D) Mutta minulle lukukokemus oli hyödyllinen: opin miten ja mitä voisin kertoa pääsiäisestä lapselleni.

"Vilma on kylvänyt rairuohoa, mutta se ei halua kasvaa, vaikka hän kastelee sitä runsaasti."

Tyttäreni on ujo ja uskon, että tulevina pääsiäisinä meillä luetaan kirjaa myös vertaistuen vuoksi: Vilmakin on pieni pääsiäisnoita, joka haluaisi virpoa, mutta ei uskalla soittaa vieraiden ihmisten ovikelloja! Mutta kuten kaikissa hyvissä lastenkirjoissa lopulta käy, Vilma selättää pelkonsa. Siksi aion lukea kirjaa tyttärelleni. Vilma on hyvä roolimalli.

"-Hyvää pääsiäistä. Tämä on taikamuna. Kun syöt sen, paranet, hän ennustaa."

Kun tyttäreni on hieman vanhempi, kerron hänelle pääsiäisen kristillisistä merkityksistä. Sitä odotellessa aion kertoa hänelle pääsiäisestä lapselle sopivan version. Anneli Kannon Vilma Virtanen virpomassa sopii tähän tarkoitukseen vallan mainiosti! 

Kirja ei ollut tietokirja vaan mehevä, opettavainen tarina, joka kertoo lapsille pääsiäisestä suomalais-karjalaisen pakanaversion. Se on pääsiäisen tarinoista se väkivallaton ja ilosempi vaihtoehto. Siksi tätä kirjaa luetaan meillä pääsiäisen alla jatkossakin:

Kanto, Anneli: Vilma Virtanen virpomassa
2017: Karisto. 
Lainattu kirjastoautosta.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kristillinen joogakirja

Kristillistä joogaa ei ole, sanovat.  Kun aloin joogaamaan, yllätyin, miten moni lähipiiristäni allekirjoitti Petri Paavolan mielipiteen: kristitty ei voi joogata. Avarakatseisimmatkin uskovaiset tuttavani jättivät joogaamatta - varmuuden vuoksi, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Minun on aina ollut vaikea uskoa, että jotkin liikesarjat voisivat olla pahempia kuin toiset.  Ihminen antaa merkityssisällön liikkeille, eivät liikesarjat.


Itse joogaan ja käyn joka viikko Suomen Joogaliiton järjestämillä joogatunneilla ja niiden välissä joogaan kotona Yogaian opastuksella. Siksi suosittelen lämpimästi tutustumaan joogaan ennen kuin tuomitset sen! Jos olet ollut petripaavolan tai paavoreinikaisen kannoilla, voit tutustua joogaan myös lukemalla Heli Harjunpään teoksen Hiljaisuuden tie - kristillisiä joogaharjoituksia (Kirjapaja 2017). Teos on oiva teos myös kristinuskosta vieraantuneille suomalaisille. Teoksen myötä ymmärrät paremmin, mistä kristinuskossa on kysymys. Kirja on tietokirja. Se ei käännytä, tuputa tai ole oikeassa. Hiljaisuuden tie edustaa modernia kristillisyyttä ja sen sivuilla siunataan myös toisenlaisen maailmankuvan omaavia. Siitä huolimatta teos antaa paljon myös konservatiivisemmille kristityille.



Ajatus kristillisestä joogasta tuntui aluksi vieraalta ja teennäiseltä. Minulle jooga on vain ruumiin ja mielen harjoittamista, ei uskonnollinen rituaali. Henkistymisen sijaan tavoitteenani on vain joogin kroppa elämänilon ylläpitäminen ja omien fyysisten rajojen löytäminen. 

Mutta pääsiäisen kunniaksi päätin tutustua kristilliseen joogaan. Heli Harjunpään teos Hiljaisuuden tie - kristillisiä joogaharjoituksia (Kirjapaja 2017) oli erinomainen opas. Heli Harjunpää on sairaalapappi, työnohjaaja ja joogaopettaja. Hän, jos kuka, on oikea ihminen kirjoittamaan kristillisestä joogasta, eikö?

"Jooga itsessään ei ole uskonto vaan ikivanha elävä ja muuttuva perinne, jolle ovat tunnusomaista vuosisatojen kuluessa hioutuneet fyysiset harjoitukset, hengityksen hallinta, mielen keskittyminen sekä meditaatio. Tähän menetelmään voi kukin liittää oman uskonsa ja maailmankuvansa mukaisia sisältöjä."

"Vaikka varhaisin jooga onkin liittynyt Intian uskonnolliseen traditioon, se on silti ylittänyt maailmankuvallisia rajoja ja sitä on harjoitettu monenlaisissa uskonnollisissa yhteyksissä.  Tästä poikkeuksena on vain lähihistoria, jonka aikana jooga on usein nähty pääosin fyysisenä, terveyttä ja ulkonäköä parantavana harrastuslajina."

"Yleisemmin kuitenkin jooga on fyysisyyden lisäksi ainakin psyykkisen tason tietoisuusharjoitus, jossa mieli kiinnitetään kehoon ja hengityksen seurantaan. Näiden painotusten lisäksi monissa joogamuodoissa on myös henkinen ulottuvuus. Tänä päivänä maailmalla on paljon myös kristillistä joogaa, jossa rukoillaan Jeesusta ja pyydetään Pyhän Hengen läsnäoloa."

Harjunpää kertoo omasta joogamatkastaan, miten hän löysi kristillisen joogan ja päätyi liittämään joogaan kristillisiä elementtejä. Samalla hän avaa kansantajuisesti kristilliseen joogaan liittyvää teologiaa sekä kristinuskon mystiikkaa ja henkisyyttä, joilla on vahva rooli kristillisessä joogassa. (Jos kristillinen mystiikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi: Anthony De Mellon teosta Ilma jota hengität - tie mietiskelyyn ja rukoukseen)



Kirjassa on hyvin samanlainen rakenne kuin muissakin joogakirjoissa. Ensin käydään läpi joogan historiaa ja filosofiaa, jonka jälkeen Harjunpää esittelee kristillisen joogasuuntauksen ja siihen liittyvän joogaohjelman. Yksityiskohtaiset kuvat ja kirjalliset ohjeet sopivat myös aloittelijoille. Kokeneimmille joogan harrastajille liikkeet ovat tuttuja, mutta tämä voi aiheuttaa hämmennystä: asanoiden sijaan puhutaan liikkeistä ja asennoista sekä asanoiden nimet ovat suomenkielisiä.



Itse olen avoin kristilliselle joogalle. Ymmärrän, että kristinuskoa harjoittava ihminen haluaa liittää joogaharjoituksiinsa myös kristillisiä merkityssisältöjä. Harjunpään mukaan kristillisen joogan tarkoitus on energioiden tasapainottamisen sijaan ylläpitää suhdetta Luojaan: palvoa Jumalaa oman kehon, mielen ja sielun kautta. Kuitenkin kristillinen jooga tähtää siihen mihin myös tavallinen jooga: mielen ja kehon tasapainon löytämiseen ja säilyttämiseen. Tältä osin se ei eroa muusta joogasta. 

Silti jäin pohtimaan onko tämä vain joogan valkopesua: yritys tehdä paheellisesta tai jopa kielletystä sallittua. Vaikka Raamatusta löytyy useita koskettavia kuvauksia ihmisen kehollisuudesta (mm. Laulujen laulu, Valitusvirret ja Psalmit), kehollisuutta ja ruumiin harjoittamista ei ole perinteisesti arvostettu kristillisissä piireissä. Maailma muuttuu hiljalleen myös kirkon seinien sisäpuolella, mutta esimerkiksi joogaan liittyvissä keskusteluissa tulee hyvin selkeästi esiin kristittyjen suhde ihmisen kehollisuuteen. "Ruumiin harjoittamista" ei pidetä hyödyllisenä tai tavoiteltavana asiana, vaikka kristityt uskovat ruumiin olevan Pyhän Hengen temppeli, jota tulee vaalia ja suojella. Ehkä tämä kirja on osoitus näiden vanhoillisten asenteiden murtumisesta?

Olemme Jumalan edessä sellaisina kuin olemme.
Hänen hyväksyvässä rakkaudessaan voimme
löytää kokoisemme paikan tässä elämässä,
maailmassa ja luomakunnassa.

Erityisesti minua kosketti joogaharjoituksiin liitetyt rukoukset. Joogatunneilla, joilla itse käyn, ei lauleta tai lausuta mantroja. Joogatunneilta on riisuttu pois kaikki uskonnolliset elementit. Rukousten ja Raamatun jakeiden yhdistäminen joogaliikkeisiin ja mietiskelyyn vaikutti koskettavalta elementiltä. Sitä tekisi mieli kokeilla.

Juurrun Jumalan luomaan maailmaan, voin
tuntea ravitsevan maan energian virtaavan koko
kehooni, saan sisäistä voimaa, vakautta, tyyneyttä
ja tasapainoa. Kiitän Jumalaa kasvun ihmeestä!

Tähän kannattaa tutustua, edes uteliaisuudesta:

Harjunpää, Heli: Hiljaisuuden tie. Kristillisiä joogaharjoituksia. 
2017: Kirjapaja
s. 132
Arvostelukappale

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Haag, Martina: Olin niin varma meistä

Luin tätä kirjaa itkien. Aihe kosketti liian läheltä omaa elämääni. Pääsin sivulle 56 ja sen jälkeen oli pakko pitää muutaman viikon tauko ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi kirja tökki. Vaikka Haag olisi voinut kirjoittaa alun mukaansatempaavammin, närästys kumpusi ehkä täysin kirjan ulkopuolisista syistä.

Olin niin varma meistä kertoo rakkauden loppumisesta ja irti päästämisen vaikeudesta. Petran mies haluaa erota. Hän ei halua mennä pariterapiaan tai avioliittoleirille. Hän ei halua enää työstää parisuhdettaan paremmaksi, vaikka Petra haluaisi. Petran mies Anders on jo luovuttanut. Mitä sitten voi tehdä? 



Yritän olla tavallinen äiti. En halua että pojat huomaavat katastrofin merkkejä. Sivelen heidän iholleen aurinkorasvaa, ostan jäätelöitä ja pakkaan piknikkoreja. Silti minulla on palava halu juosta pensaan taakse ja vetää tupakka toisensa jälkeen. En pysty syömään. Minun ei tarvitse syödä. Kunhan saan tupakkaa, selviän päivästä.

Haag maalaa tavallisen rakkaustarinan elinkaaren ja kuvailee haasteita, joita romanttisissa elokuvissa ei käsitellä. Siksi tarinaan oli helppo samaistua ja ainakin minä sain tukun oivalluksia: näinhän se on ja tuohon kiveen meidänkin kelkka karahti ja kaatui! 



Olin niin varma meistä on myös kaunis kasvutarina, joka kuvaa aikuisten aikuistumista. Jos ihminen on avoin elämälle ja rehellinen itselleen, ihmisen kehitysprosessi ei pysähdy vaan jatkuu parhaimmillaan läpi elämän. Esimerkiksi itse huomasin kuuluvani kirkkokuntaan, jonka toimintamalleja en voinut enää hyväksyä ja jossa minulla oli ollut jo monta vuotta todella paha olla. Tajusin ettei vika ollut pelkästään minussa. Jouduin lähtemään tiiviistä yhteisöstä, johon sukuni on kuulunut jo sukupolvien ajan. Samalla katkesi myös osa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani. Huomasin 28-vuotiaana joutuvani pohtimaan kuka olen ja mihin uskon. Se teki kipeää, mutta harvoin kasvu on täysin kivutonta. Päätös avasi kuitenkin ovia ja näköaloja, jotka toivat uusia vielä merkityksellisempiä asioita elämääni. Jos luovut jostain, saat jotain uutta tilalle. Lopulta ihminen on valmis maksamaan hinnan, joka hyvän olon saavuttamisesta täytyy maksaa. Saman huomasi myös Olin niin varma meistä-kirjan päähenkilö Petra.




Petra teki sen mistä monet vain puhuvat: hän muutti Pohjois-Ruotsin erämaahan mökkivahdiksi. Elämä erämaassa yllätti kaikkeen varautuneen naisen.  Luonto olikin oikukas ja arvaamaton, monien vastakohtien summa. Luontoa hallitsivat yhä ikiaikaiset lait ja tarinat, joihin ei enää kaupungissa törmännyt. Miten niihin tulisi suhtautua? Luonto on myös rehellinen peili ja erämaassa peilistä voi kurkistaa toisenlaiset kasvot kuin kaupungissa. Jos erämaasta pääsee pois, rinkkaa kantaa usein eri mielellä. Vai kantaako? Se sinun täytyy selvittää itse.

Ylläni säkenöi ja sihisee valtava revontuli. Tuntuu kuin se olisi aivan lähelläni, kuin voisin melkein koskettaa sitä, jos vain nousisin varpailleni. Revontuli liikkuu ja tanssahtelee sinne tänne. Nousen seisomaan ja vain tuijotan sitä. Hetken kuluttua väriloisto vaimenee ja katoaa sitten taivaalle himmentyen koko ajan. Palaan sisään vaikuttuneena luonnon voimallisuudesta. Kömmin hytisten makuupussiin. Olipa hienoa että sain kokea oikean revontulen. Kauan sitten revontulia pidettiin ennusmerkkeinä, vihjeinä siitä että jotakin tärkeää oli edessäpäin.

Juoni ei ollut kirjan vahvuus. Paikoitellen se oli jopa yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Haag sortui kliseisiin, mutta toisaalta, eikö elämä joskus ole hieman kliseistä? Kirjan loppuratkaisu yllätti, sitten petyin. Mutta sitten jouduin myöntämään itselleni: tällaista elämä on. Kirjan vahvuus oli ehdottomasti luontokuvaukset ("Juuri tuollaista erämaassa oleminen on! Juuri tuollaiselta siellä näyttää!") sekä ihmisen surun ja henkilökohtaisten maailmanloppujen kuvaukset. Ne koskettivat ja livahtivat ihon alle. Riie Heikkilän suomennos tavoitti myös Haagin alkuperäisen hedelmällisen kielen ja kirjaa lukiessa ainakaan minä en huomannut lukevani suomennosta, vaikka usein ansiokkaastakin suomennoksesta löydän alkuperäisen kielen vaikutteita.  Olen hankala ja vaativa, niin sanovat! ;)

Kun itse kamppailee oman elämän haasteiden kanssa, Olin niin varma meistä oli raskas ja uuvuttava lukukokemus. Toisaalta se myös sanoitti omia ajatuksia ja kyyneleiden syitä. Oli myös helpottavaa lukea toisten ihmisten tuskasta. Tällöin oma tuska ei tuntunut niin ainutlaatuiselta ja yksinäiseltä. Mutta lääkemyrkytyksestä toipuvana on pakko sanoa myös tämä: älä ota mallia Petran lääkkeiden käytöstä. Uni-, rauhoittavia- ja mielialalääkkeitä ei tulisi popsia ajattelematta ja varmuuden vuoksi! Ohjeiden mukaisesti käytettynäkin lääkecocktailit voivat aiheuttaa odottamia komplikaatioita. Niin kävi minullekin.

Suosittelin eräälle ystävälleni kirjaa. 
"Kauhia! En varmana lue! Ei me olla avioeron partaalla!", hän tokaisi lappilaisen suoruudella.
Menin ymmälleni. 
"Ehkä tämä ennaltaehkäisee ongelmia?", ehdotin. "Ettet souda näihin karikoihin."
Hän aikoi lukea. Kun hän oli lähtenyt, löysin kirjan eteisen pöydältä. Kohautin olkapäitäni ja laitoin kirjan kirjahyllyni päälle. Ihmistä ei voi pakottaa lukemaan kirjoja. 


Mutta tämän kirjan lukeminen ehkäisee monia ongelmia, niin väitän. 


Lämmin suositus:

Haag, Martina: Olin niin varma meistä
2017: Atena
s. 212
Arvostelukappale


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lunde, Maja: Mehiläisten historia

Lyhyestä virsi kaunis: Maja Lunden Mehiläisten historia oli ajatuksia herättävä kirja ihmisten ja mehiläisten välisestä riippuvuussuhteesta sekä mehiläisten hyväksikäyttämisen yllättävistä seurauksista. Tarina koukutti, mutta sitä ei tehnyt mieli ahmia. Maltoin laskea kirjan myös yöpöydälle, jotta kirjan kannet saivat hetken hengähtää ja levätä. Seuraavalla lukukerralla koskettava tarina imaisi taas mukaansa. Suosittelen!



Sitten sama asia monisanaisemmin: 

Löysin Lunden kirjan kirjastoautosta. Koska muistin jonkun kehuneen sitä, lainasin sen. Kun aloin lukemaan Mehiläisten historiaa, tajusin miten nopeatempoisia kirjoja olen viime vuosina lukenut. Lunden kerronta tuntui verkkaiselta ja vanhanaikaiselta. Tarina, sympaattiset henkilöhahmot ja yllättävät juonenkäänteet pitivät minut kuitenkin hereillä ja vähitellen koukutuin. Kirjan keskivaiheilla ihastuin Lunden tapaan kertoa tarina. Kirjasta löytyi miktrotason lisäksi myös oivaltavasti upotettu meso- ja makrotaso, jotka puhuttelivat minua eniten. Huomasin kiintyväni sympaattisiin henkilöhahmoihin ja samaistuin varsinkin Williamin tarinaan. Emmekö me kaikki tahdo olla merkityksellisiä? Kirjan loppupuolella lukemisen sijaan koin katsovani dystooppista elokuvaa, kun Lunden kuvailemat maisemat ja kohtalot paloivat verkkokalvolleni. Huomasin miettiväni lastenlasteni tulevaisuutta. Onko heillä sitä?

Lunde kertoo kolmen, eri aikakaudella ja mantereella eläneen, ihmisen tarinan. Pidin siitä ettei näiden henkilöiden välillä ollut kirjailijan alleviivaamaa sidettä vaan siteen etsiminen jäi lukijan kontolle.

Euroopassa 1800-luvun puolivälissä elävä William haluaa jättää jälkensä historian kirjoihin ja saavuttaa elämänsä aikana jotain merkittävää. Sen sivutuotteena hän toivoo saavansa rikkautta ja maallista mammonaa, jonka puutteesta hänen perheensä nyt kärsii. Yritykset kuivuvat kasaan kerta toisensa jälkeen kunnes Williamin poika johdattaa Williamin mehiläisten luokse. Löytyykö mehiläispesästä menestyksen avaimet?

Vuonna 2007 Yhdysvalloissa George pettyy huomatessaan ettei hänen ainoa poikansa olekaan kiinnostunut jatkamaan mehiläistarhaa isänsä jälkeen niin kuin George oli aina kuvitellut. Pojan tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat Georgesta vierailta ja tyhjänpäiväisiltä. Ajatus sukupolvenvaihdoksen epäonnistumisesta huolettaa miestä. Tulevaisuus näyttää synkältä. Maailmalta kuuluu kuitenkin vielä synkempiä uutisia: tarhaajilta on kadonnut mehiläisiä. Jäljettömiin. George luulee tietävänsä mehiläsikadon syyn kunnes hänen hyvin hoidetulla tarhallaan tapahtuu outoja asioita, joita kokenut mehiläistarhuri ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Jos hän olisi totellut vaimoaan, hänellä ei olisi enää näitä ongelmia... 

Vuonna 2098 Tao elää autioituvassa Kiinassa, mikä ei muistuta lainkaan sitä Kiinaa, minkä me tunnemme. Myös työn merkitys on muuttunut. Sen tarkoituksena ei  ole enää mielihyvän tuottaminen tai itsensä kehittäminen vaan sen avulla yritetään pysyä hengissä. Mehiläiset ovat kuolleet sukupuuttoon jo vuonna 2045 ja niiden puuttuminen on tuonut massiivisia, uusia ongelmia: miten pölytetään viljelykasvit ja hedelmäpuut? Käsityönä se on hidasta, mutta  jonkun on pakko tehdä se. Tao on yksi ihmismehiläisistä. Nälänhädän keskelläkin Tao unelmoi paremmasta huomisesta kunnes häneltä viedään se kaikkein rakkain: oma, ainoa poika. Mutta miksi kukaan ei kerro Taolle mitä hänen pojalleen on tapahtunut? Miksi hän ei saa nähdä poikaansa?

Olen kyllästynyt kirjoihin, joiden tarina sijoittuu eri aikakausille. Niitä on viime aikoina kirjoitettu paljon eikä monikaan niistä ole ollut kovin onnistunut. Lunde on onnistunut siinä mitä moni kirjailija on yrittänyt. Eri aikatasot eivät ime huomiota itseensä vaan tuntuvat tarkoituksenmukaisilta: ne tuovat tarinaan syvyyttä ja perspektiiviä. Tarina kulki jouhevasti aikajanalla, jolle myös lukijan oli helppo asettua.

Lukukokemus oli voimakas. Jäin pohtimaan, mitä minä voisin tehdä estääkseni mehiläisiä katoamasta maapallolta. Voisinko minä omalla toiminnallani hidastaa ilmaston lämpenemistä tai tehoviljelyn haittoja? Onko sillä vaikutusta? Mehiläisten historian myötä vakuutuin, että yksittäisten ihmisten valinnoilla ja teoilla on myös globaaleja vaikutuksia. Esimerkillä on valtava, maailmaa muuttava voima. Luettuani Mehiläisten historian minun ei ole tehnyt mieli syödä enää hunajaa. Säästän sen jatkossa mehiläisten omille vauvoille. Tämän kirjan jälkeen suhtaudun kriittisemmin myös luomutuotantoon ja torjunta-aineiden välttelyyn. Loppujen lopuksi me ihmiset tiedämme luonnosta liian vähän. Me emme voi hallita luontoa. Me emme ole luomakunnan valtiaita. Miten se muuttaisi elämäämme, jos todella ymmärtäisimme tämän? 


Mikä kirja on vaikuttanut sinuun yhtä voimakkaasti? 





Kirjastoauto saapuu kylällemme klo 16. Silloin palautan kirjan takaisin kirjastoautoon ja toivon, että se vaikuttaa seuraavaankin lukijaan yhtä voimakkaasti kuin se vaikutti minuun. 


Lunde, Maja: Mehiläisten historia
2015: Tammi
s. 431 (Mutta älä kauhistu sivumäärää! Tämä oli oikeasti mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja!)
Lainattu kirjastoautosta







sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kirja, joka muutti elämäni

Tästä tulee elämäni henkilökohtaisin kirjavinkkauspostaus. Kirjoitan tämän senkin uhalla, että tämä vaikuttaa negatiivisesti työuraani tai minut leimataan huomionhakuiseksi yhteiskunnan ongelmajätteeksi. 



Jos on käynyt kuoleman portailla, ei pelkää enää mitään. Tai paremminkin: millään ei ole enää mitään väliä. Asiat paisuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. (En kyllä tiedä onko se hyvä vai huono juttu!)

Haluan kirjoittaa tämän kaiken ennen kaikkea sinulle, jonka läheinen on vakavasti masentunut tai sinulle, jonka maailma on pikku hiljaa hämärtymässä. (Muista: keskellä kaamosta kannattaa kiinnittää huomiota valoon! Lapin tyttö vakuuttaa käsi sydämellä: pimeydessäkin on valoa. Vähän, mutta sitä on.) Toivon, että saat tästä toivoa. 

Minun maailmani hämärtyi pikku hiljaa, varkain. Valehtelisin, jos väittäisin etten huomannut sitä. Ajattelin selviäväni, jos puskisin mustan maiseman halki suomalaisella jääräpäisyydellä ja sisulla. Mikä ei tapa, se vahvistaa joten: "Eteenpäin", sanoi mummo lumessa! Alkuun metodi toimi, erinomaisesti, kunnes viime pääsiäisenä minulta katosi muisti, oikea puoli vartalostani puutui, pääkipu jäi päivittäiseksi seuralaiseksi, kaatuilin ja mikä pahinta: jaksoin vain maata sohvalla. Läheisilleni ehkä pelottavinta oli se, ettei minua saanut aamuisin hereille. 

Menin päivystykseen ja sain rannekkeen kaikkiin huivipuistolaitteisiin. Minulla epäiltiin toinen toistaan vakavampia sairauksia: aivokasvainta, MS-tautia, leukemiaa ja jopa Alzheimerin-tautia, vaikka olen vasta 28-vuotias. Lopulta pääsin yleislääketieteen psykiatrin puheille ja sain pysäyttävän diagnoosin: vaikea masennus. Sain lääkkeet, pitkän sairasloman (jolla olen yhä) ja terapia-ajan yli puolen vuoden päähän (odotan sitä edelleen). 



Olen suorittaja joten kysyin psykiatrilta mitä voisin tehdä odotellessani terapiaa. Hän kehotti aloittamaan joogan. Saman käskyn antoivat myös kaksi eri psykologia, jotka antoivat minulle joulukuussa "ensiapu-terapiaa", jonka avulla pääsin takaisin jalkeille. Lajit, joita olin aiemmin harrastanut, eivät kuulemma tehneet hyvää väsyneelle mielelle.

Olen syntynyt helluntailaiseen perheeseen ja minulle on opetettu, että joogan harjoittaminen on epäjumalanpalvontaa. Minua on peloteltu pahoilla hengillä, jotka voivat joogan myötä muuttaa asumaan ihmisen mieleen ja vartaloon. Vaikka minusta on sittemmin tullut luterilainen, en uskaltanut aloittaa joogaa. Mitä jos se pahentaakin oloani? Kiinnostus jäi kuitenkin kytemään. Kun Atenan kirjakatalogi tipahti postilaatikkoon, huomasin sieltä ensimmäiseksi Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan. Lopulta päätin tilata sen. Halusin ottaa selvää millaista jooga on. 

Luin kirjan. Innostuin. Opettelin tekemään kirjassa esiteltyjä asana-harjoituksia ja ihastuin ja innostuin lisää. Ilmottauduin joogatunnille, vaikka se lohkaisikin kolmasosan opiskelijan kuukauden sairaspäivärahasta. Seuraavalla viikolla tilasin itselleni joogamaton ja joogavyön. Sen jälkeen olen joogannut joka ikinen päivä: aamulla ja illalla. 



Kun tuli aika nostaa masennuslääkkeen annostusta, psykiatri päätti olla nostamatta sitä, sillä näytin kuulemma hyvinvoivalta. Kerroin, että siltä minusta myös tuntuu. (En kehdannut sanoa, että olen saanut takaisin itseni ja elämäni! Hän olisi pitänyt sitä kuitenkin liioitteluna...) Toki paranemisprosessi on vielä pahasti kesken ja kamppailen edelleen päivittäin tiettyjen rajoitteideni kanssa. Mutta: joka päivä on edellistä parempi. Koen etten ole enää sairas vaan toipilas.

Miksi kerron tämän kaiken? Siksi, että tästä kirjasta on ollut oikeasti apua masennuksesta toipumisessa: Brathen, Rachel: Yoga Girl. Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää. 

Tämän kirjan myötä rakastuin joogaan ja minusta tuli joogahullu. Joogan myötä innostuin myös uudelleen elämästä ja ennen kaikkea elämisestä. Joogan jälkeen minulla on myös mukava olla kehossani, jaksan tehdä asioita ja hyvän olon tunne puskee tajuntaani kemiallisten lääkehuurujenkin läpi! Se, jos mikä, herättää elämän nälän. Kun olen kokeillut muita liikuntalajeja, olo ei ole ollut lähellekään sama. Jokin taika joogassa siis on!

Brathen ei anna 10 kohdan listaa, jota noudattamalla löydät tasapainon ja kykenet elämään täyttä elämää. Tämä ei ole sellainen kirja. 




Kirja on pikemminkin lajiesittely: tästä joogassa on kyse ja jos haluat kokeilla joogaa, näin pääset alkuun. Samalla Brathen kertoo oman elämäntarinansa ja jakaa oivalluksiaan elämästä. 

"Älä tee kellekään pahaa, mutta älä myöskään hyväksy paskaa kohtelua."

"Lakkasin murehtimasta, mitä muut minusta ajattelevat ja aloin keskittyä siihen, mitä sisimmässäni tunsin."

"Ole kärsivällinen kehoasi kohtaan!"

"Vaikka et pystyisikään näkemään, miten unelmasi toteutuu, keskity siihen ajatukseen, että se kuitenkin toteutuu. Sinun ei tarvitse tietää ennalta jokaista askelta kulkeaksesi eteenpäin."

"Älä juutu ruokavalioihin. Syö sitä, mikä pitää kehosi ja sielusi onnellisena." 

"Keskity siihen, mitä kehosi tekee puolestasi äläkä siihen, miltä se näyttää."

Älä huolestu: Tässä oli vain pintaraapaisu kirjan ajatuksia herättävistä ajatelmista!

Kirja oli myös täynnä täydellisiä valokuvia, missä Brathen poseeraa veistoksellisissa asennoissa henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. (Kirjan kuvat ovat hyvälaatuisia eivätkä sumuisia ja suttuisia niin kuin näistä ottamistani kuvista voisi päätellä...)



Samalla pieteetillä oli tehty myös kuvasarjat, joissa esiteltiin yksityiskohtaisesti eri asanoita eli jooga-asentoja sekä neuvottiin miten myös aloittelija voi kokeilla niitä turvallisesti. 

Toki Brathen myös jakaa ruoka-ohjeita, mitkä ainakin itse hyppelehdin yli. (Testasin nimittäin yhtä vihersmoothie-ohjetta ja totesin sen olevan liian imelä omaan makuuni!)

Vaikka Brathenilla on minun silmään täydellinen vartalo, Brathen keskittyy jakamaan kehopositiivisuuden ilosanomaa. Hän ei kehota muokkaamaan vartaloa vaan hyväksymään sen, kohtelemaan sitä kunnioittavasti ja nauttimaan siitä. Siksi Brathen on mielestäni myös nuorille tytöille terve esikuva! Olisinpa minä lukenut Brathenin kirjan jo teininä... (Se on tosin mahdottomuus, sillä Brathen on minun ikäinen! En tosin näytä yhtä aikuiselta ja vanhalta, hahhahaa! ;)) 

Jos haluat oppia rakastamaan vartaloasi, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl. 
Jos haluat lukea yhden hyvän joogakirjan, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat tutustua joogaan, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat löytää uuden liikuntalajin, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat opettaa tyttäresi rakastamaan vartaloaan, osta hänelle: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat huikean kauniille nojatuolimatkalle, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat kertoa läheisille, miksi olet joogahullu, lainaa heille: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos olet esteetikko, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.

Kirja on hyvin länsimainen joogakirja. Siitä on riisuttu pois itämainen uskonnollisuus. Brathen käsittelee meditaatiotakin ei-uskonnollisesta näkökulmasta. Siksi tämä sopii myös kaltaisilleni uskontoallergikoille! Toki kirjan taustalla vaikuttaa itämaisten uskontojen muovaama filosofia, se on hyvä pitää mielessä.

Varoitan: Ainakin minusta tuli tämän kirjan myötä joogahullu.




Brathen, Rachel: Yoga Girl. Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää.
Atena: 2016
s. 163
Arvostelukappale


torstai 23. helmikuuta 2017

Taaperon iltasatujen Top-3

Tämä dialogin pätkä on sensuroimaton otos elävästä elämästä:

Ystäväni: Mitä te luette iltasaduksi?
Minä: No näitä... (osoitan lipaston päällä olevia kirjoja.)
Ystäväni: Et ole tosissasi! Ei meidän Y (4-vuotias) jaksaisi vielä kuunnella noita...
Minä (rinta rottingilla): No meidän neiti kuuntelee näitä ihan mielellään...
Ystäväni (kateellisena): Miten te teette sen? Annatte rauhoittavia?

Öö... Tuota... Näin:

Löhöilemme sohvalla. Neiti höpöttelee samalla pehmoleluille, lauleskelee tai matkii äänenpainojani ja makustelee lukemiani sanoja. Välillä hän nousee ylös ja kävelee ympäriinsä ja palaa sohvalle.

Muistutan välillä, että nyt äiti lukee ja voisitko istua rauhassa ja kuunnella. En pakota häntä olemaan paikoillaan tai hiljaa. Hän on vasta 2-vuotias. Toiset rauhoittuvat liikkumalla, toiset olemalla paikoillaan. Annan hänen myös kääntää sivua ja kurkkia kuvia. Jos hän on rauhaton, annan hänelle oman iltasatukirjan, jota hän voi itse "lukea".

Luemme yleensä 1-3 lukua. Viimeisimmän luvun aikana hän yleensä kömpii itse peiton alle ja nukahtaa.

Jokaisen lukukerran myötä hän on rauhoittunut ja jaksaa istua pidemmän aikaa paikoillaan. Harjoitus tekee mestarin!

Päivisin luemme kuvakirjoja ja lyhyempiä tarinoita (Puppe-, Pupu Tupuna-, Myyrä- ja Muumi-kirjoja) ja silloin neiti saa itse määrätä sivujen katselemisen/lukemisen tahdin ja lukutuokion pituuden.

Iltasatuhetket ovat myös itselleni tärkeitä rauhoittumisen hetkiä. On ihana köllötellä sylikkäin ja nauttia klassikkosatujen tunnelmasta. Samalla saa itse palata lapsuuden lempikirjojen maailmaan! (Siksihän lapsille luetaan, eikö vain?)

Kirjat ovat myös hieno sisustuselementti!
Lipaston nupista roikkuu myös paljon käytetty lorupussi.


Tyttäreni on nyt 2-vuotias. Näitä kirjoja hän kuuntelee mielellään: 


Soiva tuutulaulukirja (Leena Järvenpää, Sanna Uimonen ja Virpi Penna)



Tämä ei ole iltasatukirja, tiedän, mutta tämän kirjan mukana laulamme joka ilta muutaman tuutulaulun. Tuutulaulun laulaminen on hyvä aasinsilta illan satuhetkeen. Laulaminen rauhoittaa vilkkaan taaperon ja hän jaksaa keskittyä kuuntelemaan iltasatua. Laulun tekstit myös kehittävät kielikorvaa ja tarttuvat pienen mieleen! Tällä hetkellä pienen suosikkilaulu on Hämä-hämähäkki ja sitä pitääkin laulaa niin kauan kuin äidin tai isän ääni ja hermot kestävät! ;)

Suomalaisesta kirjakaupasta tämä on kuulemma loppuunmyyty, mutta Prismasta löysin vielä muutamia kappaleita. Ostin yhden, jätin loput Rovaniemen Prisman kirjaosaston hyllyyn. Auwink! Auwink! Hintakaan ei päätä huimannut. Jos muistan oikein, maksoin kirjasta alle 13 euroa!

Saman sarjan joululaulukirja oli myös menestys.

Karjalainen, Elina: Uppo Nalle-sarja


Surukseni näitä ei löydy enää kirjakaupoista. Olen metsästänyt näitä kirpputoreilta. Nyt meillä on näitä jo kolme. Uppo Nalle täyttää tänä vuonna 40-vuotta. Juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee toukokuussa 2017 uudestaan kolme Uppo Nalle-kirjaa. (Uppo Nalle, Uppo Nallen talviturkki sekä Uppo Nalle ja setä Tonton) Aion toukokuussa olla tikkana kirjakaupassa ja ostaa uutena kaikki kolme kirjaa itselleni. Kirjoista ilmestyy samanaikaisesti myös äänikirjapainos! Tämä tulee tarpeeseen, sillä yksi kirpputorilta löytämäni Uppis-kirja haiskahtaa homeelle...


Lindgren, Astrid: Minä olen Peppi Pitkätossu 




Tämä on yhteisnide, joka pitää sisällään riemukkaimmat tarinat kolmesta eri kirjasta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Teoksen on kuvittanut Ingrid Vang Nyman eli kirjasta löytyy paljon silmäniloa niin aikuiselle kuin lapsellekin! Tätä on mukava lukea.

Rakastin pienenä Peppi Pitkätossua joten tätä kirjaa on nostalgista lukea. Miehelleni ei ole luettu pienenä Peppiä ja on ollut ihana seurata miten Peppi Pitkätossu on valloittanut hänenkin sydämen!


Rehellisesti: En tiedä kuinka paljon tyttäreni vielä ymmärtää kirjojen juonesta, mutta luenkin hänelle, jotta hänen sanavarastonsa kasvaisi ja kielikorva kehittyisi. Kirjoitettu kieli on usein puhekieltä rikkaampaa ja monimutkaisempaa. Siksi uskon, että kielen oppimisen kannalta lapselle ääneen lukeminen on äärimmäisen tärkeää.


Mutta nämä eivät vielä uppoa:



Potter, Beatrix: Petteri Kaniinin satumaailma eikä Uspenski, Eduard: Fedja-Setä

Mutta minä olen kohta selaillut Petteri Kaniinin satumaailman nukkavieruksi! ;)

Lapsillakin on yksilöllinen kirjamaku. Kannattaa kokeilla rohkeasti mitkä kirjat uppoavat lapsellesi! Meillä esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvitus ei uppoa, mutta Richard Scarryn yksityiskohtaiset kuvat ovat pop ja in...

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Toinen joululahjaksi saamani tietokirja oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Luin kirjan ja pidin siitä valtavasti, mutta jostain syystä en ole osannut pukea hyvin voimakasta lukukokemustani sanoiksi.  Nyt yritän.



Hyvä tietokirja välittää tietoa, mutta myös koskettaa sekä oikaisee huhupuheita ja harhaluuloja. Sen äärellä ei haukottele tai edes ajattele lukevansa tietokirjaa. Kuvaajien kielellä asian voisi ilmaista myös näin: Tietokirja tarkentaa, mutta myös laajentaa kuvakulmia. Luettuani Yhden lapsen kansan tajusin kuinka vähän oikeasti tiedän Kiinasta, yhden lapsen politiikasta ja ylipäätään Aasiasta. Suomalaisilla on tapana naureskella miten vähän ulkomaalaiset tietävät Suomesta, mutta tiedämmekö sen paremmin muiden maiden myötä- ja vastamäistä?

"Syntyvyydensääntelyyn on käytetty paljon rahaa. Jos se olisi pantu köyhien naisten ja tyttöjen opetukseen, syntyvyys olisi pudonnut automaattisesti. Tämä on ihmisoikeuskysymyskin, vaikka niistä emme Kiinassa puhu. Tiedän, että kansainvälisissä sopimuksissa kielletään valtiota puuttumasta yksittäisten pariskuntien lapsilukuun."

Yhden lapsen kansa on herkkä ajankuva yhden lapsen politiikasta, jonka avulla Kiinassa pyrittiin hillitsemään väestönkasvua vuosina 1980-2015. Länsimaissa yhden lapsen politiikkaan on suhtauduttu negatiivisesti, mutta Manninen valottaa myös niitä positiivisia vaikutuksia, joita siitä seurasi. Jäin pohtimaan miksi ne eivät ole olleet esillä länsimaisessa mediassa? Yhden lapsen politiikka on ollut myös julmempi, mitä länsimainen media on antanut ymmärtää. Ainakaan minä en ollut koskaan aiemmin lukenut joukkopakkoaborteista. Nyt luin ja itkin.

Lukiessani kirjaa huomasin Yhden lapsen kansan  herättävän voimakkaita mielipiteitä niin sosiaalisen median kanavissani kuin joulupöydän äärellä. Toisin kuin monet ehkä kuvittelivat kirja ei ollut raju tai raaka. Kykenin lukemaan sen, vaikka en pystykään lukemaan uutisia, joissa pahuus on koskettanut lasta. Vai onko vika sittenkin minussa: menettääkö pahuus viiltävimmän teränsä, jos se sijoittuu fyysisesti kauas, täysin vieraaseen kulttuuriin?

Tyttöjen kaltoinkohtelun, pakkoaborttien ja vatsan seudun kyttäämisen vastapainona Manninen kuvaa Kiinan vaurastumista, sukupolvien välistä kuilua ja tyttöjen aseman kohentumista. Jopa niin, että minuun iskee kateus: minäkin haluan kiinalaisen anopin, joka tulee asumaan luokseni ja hoitaa kodin, jotta saisin synnytyksen jälkeen rauhassa levätä ja imettää!

"---Miniä ei pidä nuudeleista, joita anoppi laittaa joka päivä. Lempitelevisio-ohjelmiaan Yang ei ole juuri nähnyt sitten lokakuun. Ja vauvan syntymän jälkeen hänen on pitänyt välttää rasittamasta silmiään, joten televisio, tietokone ja lukeminen ovat kiellettyjä."

Myöhemmin kävi ilmi, että Yang joutui käymään salaa suihkussa, sillä anopin mielestä suihku ei tehnyt hyvää tuoreelle äidille.

Apua. Minä en kestäisi tuollaista paapomista... Ehkä tämä suomalainen systeemi on sittenkin ihan hyvä...

Pidin Mannisen tavasta käsitellä vaikeita yhteiskunnallisia aiheita kuten väestönkasvun tuottamia ongelmia, pakkoabortteja, paperittomuutta, ihmiskauppaa ja kansainvälisen adoption ongelmia. Manninen ei puolustellut, selitellyt, kauhistellut tai valinnut puoltaan. Hän pysyi objektiivisena, vaikka toi esille myös ristiriitaiset tunteensa ja omat epäilyksensä esimerkiksi tarinoiden todenperäisyydestä. Arvostin hänen rehellisyyttään.

Erityisen paljon pidin koukuttavasti nimetyistä luvuista (mm. Paperittomat, Perheettömät, Syntymättömät), mitkä olivat kuin itsenäisiä, herkin siveltimen vedoin maalattuja taideteoksia, jotka lopulta nivoutuivat ehyeksi, herkäksi ja intensiiviseksi taidenäyttelyksi. Näiden vaikuttavien kuvien äärellä unohdin lukevani. Olin Kiinassa. Mari Manninen oli matkaopas ja minä taapersin hänen perässään ja räpsin valokuvia.

Kiitos Mari Manninen. Kirjoita lisää Kiinasta. Haluan tietää lisää.

Tieto-Finlandian voitto (2016) meni oikeaan osoitteeseen.


Manninen, Mari: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
2016:Atena
s. 205.
Ostettu kirjakaupasta.